Kirjoitin tämän alla olevan tekstin joskus äidin kuoleman jälkeen. Siinä ei ole päivämäärää, mutta olen kirjoittanut sen jälkikäteen, kuitenkin niin tarkkaan kuin olen siinä hetkessä muistanut. Olen nimennyt sen jo silloin tekstillä "Hiljaisuus". Jossain kohtaa meinasin tekstitiedoston hukata tietokoneen vaihdon yhteydessä, jonka vuoksi hävisi myös tieto kirjoittamisajankohdasta, mutta onneksi sain itse tekstin pelastettua. Sydän tykyttää taas tätä lukiessa ja postatessa.
Ajamme sairaalan pihaan kuten niin monesti aiemmin tämän vuoden aikana. Tunnen vastenmielisyyttä noustessani lumisia portaita ja samalla olen vihainen itselleni, koska en halua mennä katsomaan äitiäni. Hänen huoneensa on käytävän perällä, ja kävellessä mieleeni tulee Stephen Kingin kirjoittama kirja ”Kuoleman käytävä”. Minusta tuntuu juuri siltä, että äitini on viety katseilta piiloon, kuolemaan kauimmaiseen huoneeseen. Katson sängyssä makaavaa ihmistä, enkä näe siinä enää äitiäni, en ole nähnyt enää pitkään aikaan. Viimeinen muistikuva hänestä on viime kesältä. Minä, isäni sekä kaksi siskoani olimme taas kerran vierailemassa sairaalassa ja muistan äitini sanoneen ”Kenenkäs tyttö tämä on?”. Jatkoin hiljaa hymyilyäni, vaikka mieleni teki juosta pois ja itkeä. Silloin ymmärsin ensimmäisen kerran, että mikään ei tule olemaan niin kuin ennen. Nytkään en osaa sanoa mitään, vaikka tiedän, että pian voi olla viimeinen mahdollisuus. Päätän tulla yksin, niin voin olla miettimättä muita.
On perjantai ja katson kotona telkkaria. Odotan, että puhelimeni soisi. Olimme sopineet koulussa, että lähdemme illalla kaupunkiin, ja alan jo pelätä ettei kukaan olekaan lähdössä. Pakko saada muuta ajateltavaa ja tekemistä, sitä paitsi voin välttää sairaalassa käynnin iskän seurassa jos menen yksin. Vihdoin Helin nimi näkyy puhelimen näytöllä.
- No moi! vastaan yrittäen peittää yli-innostukseni.
-Moi. Haluutko lähtä viäl käymää jossaa?
- Joo, totta kai! Mä tuun hulluks tääl. Tuutko sä hakemaa?
- Joo, mä haen ensin Tanjan ja tuun sit teijän kautta. Menee varmaan kymmenisen minuuttii.
- Okei. No, nähää sit kohta! Moikka!
- Moi moi.
Heli on vuoden vanhempi kuin minä. Minä täytän kohta vasta seitsemäntoista, koska olen syntynyt marraskuussa ja aina myös kironnut sitä. Odotan kauhulla ensi vuotta, kun melkein kaikki kaverit ovat täysi-ikäisiä jo alkuvuodesta ja kukapa jää baarin ulkopuolelle?
Menen ulos odottamaan ja sytytän tupakan. Aikaisemmin iskä ei sitä hyväksynyt ja piti polttaa salaa, mutta nyt se ei enää jaksa sanoa siitä. Ehkä sillä on suurempiakin huolia. Tunnen oloni taas kamalaksi, huonoksi ihmiseksi. Sama tunne on toistunut usein viimeaikoina. Kunpa olisin vain tajunnut tehdä siinä vaiheessa asialle jotakin.
Heli hakee minut Tanjan kanssa ja lähdemme kohti kaupunkia. Suunnitelmamme on hakea ensin Kaisa ja mennä sitten pelaamaan biljardia.
- Haittaisko teitä jos kävisin kattoos meijän äiskää nopeesti?
- Joo, tai siis ei tietenkää. Me käydää vaikka pyörähtääs sil välil jossaa. Soita sit ykköset kun pitää tulla hakemaa, Heli vastaa. Ihan niinku ne kehtais kieltää mua kattomast mun kuolemansairasta äitii.
-No kiva. En mä kauaa oo, sanon.
Tuntuu erilaiselta nousta portaat yksin, vielä pahemmalta kuin muiden kanssa. Mun on pakko mennä, ajattelen ja pakotan itseni eteenpäin. Käytävä on tyhjä, toivottavasti kukaan hoitajista ei tule vastaan. Haluan olla huomaamaton. Avaan huoneen oven, jossa on numero 9. Minua pelottaa, mutta miksi? Olenhan käynyt täällä jo lukemattomia kertoja. Tai en oikeastaan. Olen välttänyt tulemasta lukemattomia kertoja, käynyt harvemmin. Ehkä kerran viikossa tai joka toinen viikko. Taas se kamala tunne palaa, olen hirviö. Ihmiset varmasti luulevat, etten välitä äidistäni. Mutta se ei ole sitä, koska se ei ole enää äitini.
Kävelen ikkunan viereen ja katselen ulos. Vihdoin siirryn sängyn viereen ja katson siinä makaavaa ihmistä, jonka pitäisi olla elämäni rakkain ja tärkein ihminen. Silmät katsovat takaisin, mutta ne ovat tyhjät ja katse menee lävitseni. En pysty puhumaan vaikka minulla piti olla niin paljon sanottavaa, sen takiahan minä tulin. Käännyn takaisin ikkunaan päin ja hypistelen ikkunalaudalla olevaa ”Päivän tunnussana” -kirjaa. Kyyneleet nousevat väkisin silmiini. Minun on päästävä pois täältä, ajattelen ja vilkaisen vielä sänkyyn. Lähden pois huoneesta ja kävelen ulos niin nopein askelin kuin vain kehtaan. Tiesin, että se oli tilaisuuteni sanoa mitä tunnen, en aio tulla uudestaan yksin. Vedän pari kertaa syvään henkeä ja soitan Helille.
- Sini
- Sini
