lauantai 14. maaliskuuta 2020

Hiljaisuus

Kirjoitin tämän alla olevan tekstin joskus äidin kuoleman jälkeen. Siinä ei ole päivämäärää, mutta olen kirjoittanut sen jälkikäteen, kuitenkin niin tarkkaan kuin olen siinä hetkessä muistanut. Olen nimennyt sen jo silloin tekstillä "Hiljaisuus". Jossain kohtaa meinasin tekstitiedoston hukata tietokoneen vaihdon yhteydessä, jonka vuoksi hävisi myös tieto kirjoittamisajankohdasta, mutta onneksi sain itse tekstin pelastettua. Sydän tykyttää taas tätä lukiessa ja postatessa.

"Hiljaisuus" 

Ajamme sairaalan pihaan kuten niin monesti aiemmin tämän vuoden aikana. Tunnen vastenmielisyyttä noustessani lumisia portaita ja samalla olen vihainen itselleni, koska en halua mennä katsomaan äitiäni. Hänen huoneensa on käytävän perällä, ja kävellessä mieleeni tulee Stephen Kingin kirjoittama kirja ”Kuoleman käytävä”. Minusta tuntuu juuri siltä, että äitini on viety katseilta piiloon, kuolemaan kauimmaiseen huoneeseen. Katson sängyssä makaavaa ihmistä, enkä näe siinä enää äitiäni, en ole nähnyt enää pitkään aikaan. Viimeinen muistikuva hänestä on viime kesältä. Minä, isäni sekä kaksi siskoani olimme taas kerran vierailemassa sairaalassa ja muistan äitini sanoneen ”Kenenkäs tyttö tämä on?”. Jatkoin hiljaa hymyilyäni, vaikka mieleni teki juosta pois ja itkeä. Silloin ymmärsin ensimmäisen kerran, että mikään ei tule olemaan niin kuin ennen. Nytkään en osaa sanoa mitään, vaikka tiedän, että pian voi olla viimeinen mahdollisuus. Päätän tulla yksin, niin voin olla miettimättä muita.

On perjantai ja katson kotona telkkaria. Odotan, että puhelimeni soisi. Olimme sopineet koulussa, että lähdemme illalla kaupunkiin, ja alan jo pelätä ettei kukaan olekaan lähdössä. Pakko saada muuta ajateltavaa ja tekemistä, sitä paitsi voin välttää sairaalassa käynnin iskän seurassa jos menen yksin. Vihdoin Helin nimi näkyy puhelimen näytöllä.
- No moi! vastaan yrittäen peittää yli-innostukseni.
-Moi. Haluutko lähtä viäl käymää jossaa?
- Joo, totta kai! Mä tuun hulluks tääl. Tuutko sä hakemaa?
- Joo, mä haen ensin Tanjan ja tuun sit teijän kautta. Menee varmaan kymmenisen minuuttii.
- Okei. No, nähää sit kohta! Moikka!
- Moi moi.

Heli on vuoden vanhempi kuin minä. Minä täytän kohta vasta seitsemäntoista, koska olen syntynyt marraskuussa ja aina myös kironnut sitä. Odotan kauhulla ensi vuotta, kun melkein kaikki kaverit ovat täysi-ikäisiä jo alkuvuodesta ja kukapa jää baarin ulkopuolelle?

Menen ulos odottamaan ja sytytän tupakan. Aikaisemmin iskä ei sitä hyväksynyt ja piti polttaa salaa, mutta nyt se ei enää jaksa sanoa siitä. Ehkä sillä on suurempiakin huolia. Tunnen oloni taas kamalaksi, huonoksi ihmiseksi. Sama tunne on toistunut usein viimeaikoina. Kunpa olisin vain tajunnut tehdä siinä vaiheessa asialle jotakin.

Heli hakee minut Tanjan kanssa ja lähdemme kohti kaupunkia. Suunnitelmamme on hakea ensin Kaisa ja mennä sitten pelaamaan biljardia.
- Haittaisko teitä jos kävisin kattoos meijän äiskää nopeesti?
- Joo, tai siis ei tietenkää. Me käydää vaikka pyörähtääs sil välil jossaa. Soita sit ykköset kun pitää tulla hakemaa, Heli vastaa. Ihan niinku ne kehtais kieltää mua kattomast mun kuolemansairasta äitii.
-No kiva. En mä kauaa oo, sanon.

Tuntuu erilaiselta nousta portaat yksin, vielä pahemmalta kuin muiden kanssa. Mun on pakko mennä, ajattelen ja pakotan itseni eteenpäin. Käytävä on tyhjä, toivottavasti kukaan hoitajista ei tule vastaan. Haluan olla huomaamaton. Avaan huoneen oven, jossa on numero 9. Minua pelottaa, mutta miksi? Olenhan käynyt täällä jo lukemattomia kertoja. Tai en oikeastaan. Olen välttänyt tulemasta lukemattomia kertoja, käynyt harvemmin. Ehkä kerran viikossa tai joka toinen viikko. Taas se kamala tunne palaa, olen hirviö. Ihmiset varmasti luulevat, etten välitä äidistäni. Mutta se ei ole sitä, koska se ei ole enää äitini.

Kävelen ikkunan viereen ja katselen ulos. Vihdoin siirryn sängyn viereen ja katson siinä makaavaa ihmistä, jonka pitäisi olla elämäni rakkain ja tärkein ihminen. Silmät katsovat takaisin, mutta ne ovat tyhjät ja katse menee lävitseni. En pysty puhumaan vaikka minulla piti olla niin paljon sanottavaa, sen takiahan minä tulin. Käännyn takaisin ikkunaan päin ja hypistelen ikkunalaudalla olevaa ”Päivän tunnussana” -kirjaa. Kyyneleet nousevat väkisin silmiini. Minun on päästävä pois täältä, ajattelen ja vilkaisen vielä sänkyyn. Lähden pois huoneesta ja kävelen ulos niin nopein askelin kuin vain kehtaan. Tiesin, että se oli tilaisuuteni sanoa mitä tunnen, en aio tulla uudestaan yksin. Vedän pari kertaa syvään henkeä ja soitan Helille.

- Sini

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Salaisuus


Edellisen postauksen jälkeen ajatukset jäivät vellomaan. Mikä minä olen oikeastaan anteeksipyynnön jättämisesta sanomaan, kun en tehnyt sitä itsekkään.

Tämä yksi asia on vainonnut minua 20 vuotta. Että käyttäydyin nuorena niinkuin käyttäydyin. Olin kaveripiirissä, jossa juotiin kaljaa kaupungilla viikonloppuisin ja poltettiin tupakkaa ringissä. Paiskoin ovia ja äksyilin. No mitäs tuosta, perussettiä teiniltä? Ei siinä varmaan mitään jos äiti on vielä hengissä tuon jälkeen ja aikuisena voi jo nauraa omalle typeryydelleen. Olin mukana myös kätkemisrikkomuksessa, jossa yksi kaveri pääsi käsiksi kioskin avaimiin ja sieltä sitten vietiin yhteistuumin tupakkaa ja siideriä. Jäätiin kiinni ja asia sovittiin. Jokainen meistä joutui maksamaan oman osuutensa (alle 100 markkaa/hlö) kioskin omistajalle. Tämä tapaus on saanut päässäni aivan järjettömät mittasuhteet. Olin kamala lapsi; äiti on pahasti sairas ja aiheutan näin suurta huolta, harmia ja HÄPEÄÄ! Varmaan edesautoin äidin tilan huononemistakin tällä. Järki tietenkin yrittää väittää muuta, mutta tämä on päällimmäinen muisto ajasta, jolloin äiti oli vielä kotona.

Voi kun olisin ehtinyt kasvaa vielä vähän. Oikeasti olin ujo ja tiesin, että tuossa kaveripiirissä minun ei olisi hyvä olla. Mutta ei ollut muutakaan, pieni kylä. Janosin huomiota, jota vaille jäin.

En usko jumalaan, enkä kuulu kirkkoon, mutta silti olen rukoillut, että äiti antaisi minulle anteeksi. Antaisi jonkun merkin, että on ylpeä aikuisesta minusta.

Noh, ei ole vastausta kuulunut. Odotus jatkuu.

 -Sini

"Some days I feel broke inside but I won't admit
Sometimes I just wanna hide 'cause it's you I miss
And it's so hard to say goodbye when it comes to this, ooh, whoa
Would you tell me I was wrong?
Would you help me understand?
Are you looking down upon me?
Are you proud of who I am?
There's nothing I wouldn't do
To have just one more chance
To look into your eyes and see you looking back
Oh, I'm sorry for blaming you for everything I just couldn't do
And I've hurt myself, oh, oh, oh.
If I had just one more day
I would tell you how much that I've missed you since you've been away
Oh, it's dangerous
It's so out of line
To try and turn back time
I'm sorry for blaming you for everything I just couldn't do
And I've hurt myself by hurting you"

Christina Quilera, Hurt

torstai 27. helmikuuta 2020

Anteeksipyyntö, jota ei koskaan tullut.

Iskälle:

Kunpa vain olisit pyytänyt anteeksi.

Anteeksi, että jätin teidät selviytymään yksin äidin kuolemasta. Anteeksi, että en pystynyt käsittelemään asiaa muuta kuin alkoholin avulla. Anteeksi, että vetäydyin kauemmas, mutta silti vaadin teitä lähemmäs. Anteeksi, että aiheutin teille vuosia ylimääräistä huolta ja murhetta, vaikka teillä oli omatkin ongelmanne. Anteeksi, että aiheutin teille häpeää, kun en pystynyt olemaan juomatta. Anteeksi, että soitin teille humalassa ja vuodatin pahaa oloani. Anteeksi, etten pystynyt osoittamaan teille rakkautta, hyväksyntää, ylpeyttä tai kannustusta. Anteeksi, etten osannut olla parempi isä. 

Mahdollisuuksia olisi kyllä ollut. Kävimme sinua katsomassa sairaalassa vielä kuolinpäivänäsi. Tiesit itse lopun olevan lähellä, lääkärit tiesivät, me tiesimme. Ja puhuimme säästä, SÄÄSTÄ. Häpesitkö mennyttä? Varmasti, mutta kunpa olisit sanonut sen. Taakkamme olisi nyt kevyempi.

Marraskuussa 2017 sinulta löydettiin kasvain haimasta. Google kertoi, että haimasyöpään sairastuneista 9/10 menehtyy puolen vuoden sisällä diagnoosista. En itkenyt, olo oli ontto. Toivoin, että loppu ei pitkity jos se on väistämätön. Olit juomatta diagnoosin jälkeen, herätys vain tuli liian myöhään.


Iskä kuoli toukokuussa 2018, puoli vuotta diagnoosin jälkeen.

-Sini

lauantai 22. helmikuuta 2020

Mistä kaikki alkoi


Tästä se alkoi. Tuntuu omituselta ja vieraalta katsoa tätä kuvaa. Minä olen tuossa keskellä, näytän iloiselta ja tyytyväiseltä päästessäni vanhempieni väliin poseeraamaan. En muista tuollaista aikaa, jolloin olisin ollut luontevasti isäni lähellä. Muistikuvissani hän on aina ollut etäinen ja keskustelumme lähinnä vaivaannuttavia. Saati että oltaisiin halattu tai istuttu noin lähekkäin. Herranjumala että se olisi ollut ahdistavaa. Pakolliset onnitteluhalaukset on suoritettu tämän jälkeen tasan kolme kertaa; rippijuhlat, ylioppilasjuhlat ja mennessäni naimisiin. Ja nyt saa halata samanlaista kylmää kiveä, hautakiveä. Hautakivessä on myös äitini nimi.  Tosiasiassa en käy hautausmaalla muuta kuin hautajaisissa.

Äiti sairastui vuonna -93, kuten ylläolevasta kuvatekstistä voi yhdistää. Aivokasvain, pahanlaatuinen. Kasvain leikattiin Töölössä, muistaakseni aika ripeästi havaitsemisen jälkeen, mutta sitä ei saatu kokonaan pois.

Tässä olemme sairaalan katolla joskus leikkauksen jälkeen. Minä, isoveljeni äidin aiemmasta liitosta, äitini, siskoni ja isäni. Vain minä ja 2 vuotta vanhempi isosiskoni olemme tästä kuvasta elossa. Veljestäni kerron teille myöhemmin.

Tämän nimipäiväkortin äiti lähetti Töölöstä leikkauksen jälkeen. Kortti aiheutti minulle suunnatonta ahdistusta. En 9-vuotiaana ollut kuullut fraasia "hengessä mukana", enkä ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. Oliko äiti kuolemaisillaan? Miksei se ole äidin käsialaa? Edelleen tuo kortti karmii selkäpiitäni, mutta sisältää kuitenkin niin suuren tunnelastin, etten ole sitä halunnut hävittää.

Seuraavaksi oli sädehoitojaksot, joka vei äidin hiukset. Hiukset eivät koskaan kasvaneet takaisin pientä haitua lukuunottamatta. Ei meidän äiti ikinä siitä valittanut, eikä meille pelkoaan tai suruaan näyttänyt. Peruukki tuli osaksi arkea. Tai itseasiassa kotona äiti kulki kaljussaan, iso leikkausarpi sinisten merkkaustussin jälkien koristamana. Kerran käydessämme Kotkassa, tuulenpuuska vei peruukin äidin päästä ja se oli hulvatonta!

Leikkauksen jälkeen elettiin suht normaalia elämää, mutta olihan noita viitteitä siitä ettei kaikki ollut kunnossa. Unohduksia ja hajamielisyyttä. Hän mm. unohti käsilaukkunsa (ainoa käsilaukku jota käytti) Gran Canarialle ollessamme siellä lomailemassa - 98. Liittyiköhän "äksyily" myös sairauteen? Vaikea sanoa, kun en oikein muista aikaa ennen sairastumista. En kyllä muista muutenkaan paljoa lapsuudesta. Voi kun olisi kotivideoita! Olen täysin vanhojen valokuvien varassa, ja tietysti siskojeni muistojen. Paitsi, että pikkusiskoni oli 1v kun äiti sairastui. Ja 9v kun äiti kuoli. Voisin maksaa aika paljon siitä, että muistaisin paremmin. En muista edes äitini ääntä! Jotkut asiat myöhemmästä vaiheesta ovat taas syöpyneet verkkokalvooni ja voisin maksaa saadakseni ne pois. Esimerkiksi äidin viimeiseltä syksyltä 2001, vierailu sairaalassa; "Kenenkäs tyttöi nää on? "

-Sini